"No johan se nyt itse!… Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"
Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:
"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."
Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina. Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:
"Mokomakin!… Luulee parempikin olevansa!"
* * * * *
Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin pääosaa koko jutussa.
Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista vaikka ihan paljasta pötyä.
Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä, vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi saanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!
Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.