Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä, sanoen:
"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan pääsee!… Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin seitsemään paulaan… Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut jos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"
Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:
"Äs!"
"No … mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:
"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"
Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä … näin herkäksi ja omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin. Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.
Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:
"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"
Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi: