Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut enää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen siihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva Halista ja hyvittelin"
"Täti Halinen!… Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"
"No… Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!" oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa, taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:
"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen … niin paljon niin paljon että oikein!"
Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena.
Mutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:
"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen poikaan ihan korviaan myöten rakastunut… Aina vain kuuluu sitä hokevan."
Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa. Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:
"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen… Siinä vain syö ja kuluttaa ukkolukkarin pieniä tuloja!"
Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:
"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."