Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi, keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani halveksivasti:
"Fyi!"
Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:
"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin… Tunteehan teidät jo vanhempienne ulkomuodostakin."
Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä, veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.
Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.
Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:
"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän
Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."
Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:
"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"
No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi: