* * * * *
Vihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut parhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi. Kulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin rinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset puolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista kukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä kukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa, kysyen:
"Entäs Te?"
Jos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin esimerkiksi näin:
"En minäkään… Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit."
Jos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja kehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli avomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo ystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle ongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä olalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut liikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:
"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!… Paholaisestako heille kaikille vain kaloja riittänee!"
Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda raittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään rannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä. Teeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:
"Elli!… Kuule Elli!… Sinähän se osaat keittää kaikista parasta kahvia…"
Elliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen: