"Hyi!" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut kuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta lötköttää ja isä jatkoi:
"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla herrasväen joukossa"
Hän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:
"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta pahimpia jätkämäisyyksiä … niin kuin nyt kukka-astioihin ja huonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita voileivälle!"
Mutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En jaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin vuoteeseeni ja itkin katkerasti.
Mutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo ihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään tiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi ollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että minä en tiennyt niistä mitään … en tään taivaallista.
f) MYÖHEMPI ASTE.
Mutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.
Vieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa kukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen maailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin huoliin.
Lukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit otsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä kurkkuäänellä: