Viime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin vallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä siitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet. Nautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi, ikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja teeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme huudahtelin hänelle:
"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta puvustasi!… Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et usko!"
Elli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan salatakseen rouva Kotoselle:
"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?"
"No mitä?"
Riemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:
"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko pitäjään herrasväki … herra Ikoset … ja Haliset … ja rovastit ja ukko tohtori … ja kaikki … kaikki … kaikki … Kutsuttehan, rouva Kotonen?"
"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee", lupasi rouva Kotonen hymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty ja semmoista menoa se sitten jatkui aika.
Ja kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en minä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en yölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino hartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli hevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:
"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen… Nytkin kaatoi lukkarin eukon hameelle täyden piimälasin… Pahuustako he hänestä kutsunevatkin juhliin!" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.