"Tuokin vielä tuossa!"
Ja uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo minua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo ystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi jo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa hän koetti olla ynseä. Hän ähähti:
"Pitäköön Ikosensa!… Mokomankin avosuun!"
Ja ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua halveksien:
"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle … harakalle!"
Semmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja omituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan häiritsee ja särkee kirjan eheyden.
Ja turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä välinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo semmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla vain ynseästi minua tarkottaen jotta: "pitäköön Ikosensa!" Hän ei jaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi mieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään. Sortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Mutta myöhemmin, kun hän oli tyyntynyt ja saanut voimansa takaisin, vannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä keinoilla hyvänsä.
Ilmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme tyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten vasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten ompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset olivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.
* * * * *