"Mokomakin!… Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin vaatekoukkua … näin … näin!"
Hän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen sielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.
"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä pitkänä kuin siipirikko kana… Näin … näin!"
Ja taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin pakeneva hanhi ja kiukutteli:
"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos tahtoisivat!"
Sydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin edessä poskensa ja huudahti:
"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa… Kun minä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin."
Hän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa ja vahvisti voitokkaana:
"Näkee sen nyt!… Ei yhtä jauhon hiventä ole!"
Pakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi hän sohvatyynyänsä ja ähähti sille: