"Chrysanthemum segetum."
Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:
"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."
Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas Petteri. "Pidättekö kasviopista?"
Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja huudahtelin muka ihastuneena.
"Ai miten ihanaa!… Miten hurmaava näköala."
Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä huudahdellut lausui Petterikin:
"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"
Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:
"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa… Eivät sitä runoilijat suotta ylistä."