Nyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia sattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja sille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se luonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän kirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli välttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa minua enemmän kuin salailu.
No niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien lupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet mennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.
Semmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani.
Lisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, että
hermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa.
Vihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:
"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan… Isäsi kauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne kujeesi."
Nyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:
"Enkä jouda!"
"Vai et… Miltähän töiltäsi et joutaisi!… Laiskottelemiselta", ivaili äiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen ilmotin minä:
"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!"
Äitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:
"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi repimään."