Kaisa hompsuutti taas ja selitti:
»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu, niin mitäpä heistä viitsii kuurata… Ja tuosta yhdestä kupista on näet ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän selvitteli kahvia ja kysyi:
»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!… Ja siinäkö se vain konnullaan elää?»
»Siinähän se.»
»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun tämä minunkin miesvainajani kuoli…»
»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!… Niitähän se oli sekin
Petrovaaran Makkosia… Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se
Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa
myönsi:
»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän ostettiin… Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään kenenkään kanssa.»
Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»
Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti:
»Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!»