»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi… Ja tulihan siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai ruojuita ja kaustonahkoja.»
Antistakin tuntui, että asia oli toivoton, ja hän yhtyi puheeseen kysyen:
»Oliko se sarvipää härkä?»
»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.
»Olikohan monivuotinen jo?»
»Niinkö se Holopaisen härkä?»
»Niin.»
»Mitenkäs se olikaan?… No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!… Kyllä kai se unohtui kysymättä! Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se tässä istui ja joi kahviakin… Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella, niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»
Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa, katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:
»Olisi tässä aika lähteä jo kotiin päin.»