»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee heti.»
Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan, istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti häntä:
»Ka, Ville Huttunenko se on?»
Ville vastasi tervehdykseen:
»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen, niitä tulitikkuja?»
»On niitä tässä.»
»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää, niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»
Hänen piti rykäistä, ja sen johdosta sai Hyvärinen huomautetuksi:
»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä hevosia syöttävät.»
Ville oli saanut ry'ityksi ja myönsi: