»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»
Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta. Hän alkoi rukoilla:
»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet… Ne vain ottivat sen muuten ajaaksensa… Kun Vatasen oma tamma oli näet varastettu.»
Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:
»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä kaupunginasioilla kulkemassa.»
Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi Kaisalle jäähyväisiksi:
»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin, jolla juottaa hevosta… Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain ryskävät koko Mulossa.»
VIIDESTOISTA LUKU
Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen istuivat taas lattialla entisessä putkassaan. Kauvan olivat he ääneti. He tajusivat, että heille oli taas tehty vääryyttä. Viimein katkaisi äänettömyyden Vatanen, sanoen poliisimestarista:
»No kyllä oli nyt aika suupaltto se herra!… Niin siltä tuli sitä sanaa kuin lampaan saparon alta!»