»Oli se! Harvassa on niin avosuisia akkojakaan!» yhtyi Antti. Jussin veri nousi loukkausta ajatellessa. Hän jo kerskasi:
»Mutta kyllä jos minä olisin ilennyt, niin tukkeutua sen olisi pitänyt sen suun! Jos minä olisin vain tuolla porsassäkillä vetäissyt pitkin korvia, niin märkä sija siihen olisi jäänyt!»
Antin mieli myrtyi. Hänkin kehahti:
»Kunhan se tulisi tänne ja me panisimme sen tuohon pehkuille mahalleen, kun ei ole vierasmiehiä, ja siinä kun me voitelisimme sen selkää nyrkillä, niin sittenpähän nähtäisiin, vieläkö hän omilla jaloillaan pasteeraisi.»
Jonkun aikaa murjoteltuansa Jussi vihoissaan alkoi etsiä Tahvanaiselle kiroomis- ja huutamistaidossa kilpailijaa, jonka rinnalla Tahvanaiselle voisi ikäänkuin vahingon-ilolla ilkkua.
»Se luulee, ettei niitä häntä suurempia kiroojia ja kiljujia enää olekaan, mutta kunhan sattuisi oikea suuren maapitäjän vallesmanni ja se kirota räväyttäisi, niin lapsi hän olisi vielä sen rinnalla.»
»Lapsi», murahti Antti tyytyväisenä. Jussi taas virkistyi, kun sai näin kostaa. Riemastuen hän kertoi:
»Esimerkiksi sillä Tohmajärven vallesmannilla kuuluu olevan semmoinen kiroamis-ääni, että koko Tohmajärven seurakunta saa siitä ylpeillä ja vielä Pälkjärvikin aina sinne Ruskealan rajaan asti.»
»Kovahan se kuuluu olevan noitumaan», myönsi Antti.
»Kova!» ylpeili Jussi ja korotti äänensä kerskaten: