Jussi pani kupin pöydälle ja rupesi kertomaan:
»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'…»
Kaisa vähän kainosteli ja nauroi, mutta Jussi kehotti:
»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!… Tällä tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän Makkosen lesken suu.»
»Elä kutkuttele! Minua kutittaa!» vastusteli Kaisa, mutta Jussi lohdutteli:
»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen… Ei sitä sitte tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden lurituksissa ja luirituksissa!»
Kaikki—hän itsekin—huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:
»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti vallesmannin pehtuorilta?»
Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:
»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään… Posteliin on vain tehty uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää… Kun nyt vain tämä talo saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»