»Kunhan joutuisit yksinäsi tuolla hangessa rypemään puita vetäessäsi, niin näkisithän… Ja mikä hätä sinulla on ollessa Kenosen akkana! Pääset vielä räätälin matamiksi ja voit asua kirkonkylässä, eikä tarvitse täällä korvessa hapata… Siinä onkin Puniinin pytingissä vielä kamarikin, että on kuin ainakin herrasväessä.»
Anna Liisa mietti. Asia alkoi miellyttää. Vielä huomautti hän toki:
»Mutta jospa se vielä tulee?»
»Senkö paholaisesta se nyt enää tulisi, kun on kerran rauhaan päässyt», vakuutti Maija Liisa.
Ja juuri silloin saapui Kettusen poika, se joka on naimisissa Voutilaisen tytön kanssa. Vatasen tamma oli juossut Kiihtelykseen entiseen taloonsa, ja kun se siellä tunnettiin, tuotiin se Kettuselle, ja Kettusen poika toi nyt Antin pitkän sarkanutun, joka oli ollut kärrissä. Hän toi matkansa varrelta tuon ainaisen tiedon suuresta haaksirikosta, ja olihan hevosen ja sarkanutun heittäminen todistuksena karkumatkan alkuvaiheista.
Nyt varmistui Anna Liisa lopullisesti. Kanasen vaimo vielä ilkkui hänelle:
»Joko nyt uskot, vai vieläkö epäilet!»
Kettusen poika vielä kertoili:
»Ne ovatkin Joilla pitäneet ennen laivaan menoaan niin jumalatonta elämää, juoneet ja kironneet ja tapelleet, että kaikki viinarännin miehet oli täytynyt hakea niitä asettamaan, ja silloin siinä oli rytäkkä noussut. Ihan oli Muloon asti kuulunut huuto ja voivotteleminen, kun Ihalainenkin oli rönkyttänyt seipäällä niitä viinaränniläisiä selkään.»
»Vai semmoista siivotonta elämää ne juuttaat vielä pitivät toiseen elämään lähtiessään!» kauhistui Maija Liisa.