»Herrahan siitä Kenosesta tulikin vielä, vaikka se tuossa pöydällä istuessaan näytti niin riisin syömältä.»
»Onhan tämä Kenonen vielä henkikirjoissa pidettävää tavaraa!»
»On tämä! On sitä huonompaakin henkipuukko kirjoihinsa merkitty!»
»Joko ne taas siinä virnistelevät sitä koirankuria», tokaisi Anna Liisa, joka kokoili kapustoita hyllyltä. Seinällä riippui Kettusen pojan tuoma Antin pitkä sarkanuttu. Kenonen huomasi sen ja käski:
»Katsele sinä, Kanasen akka, onko tuossa nutussa täitä, ja jos on, niin tapa ne… Se on vielä hyvä nuttu.»
Seuraavana aamuna oli Ihalaisen talossa touhua. Kymmenen suurta kuormaa oli valmiina. Toisissa olivat talon huonekalut, toisissa jyvät, voit ja muut. Niiden lisäksi oli joukko heinäkuormia. Lehmät olivat ajetut läävästä ja Lehvosen vaimo tyttärineen oli kutsuttu ajamaan niitä kuormaston perässä. Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa ajoivat lampaita. Sika huusi rankkitiinussa, lehmät ammuivat, rahtilaiset karjahtelivat. Kenonen istui jo kärryissä kuormaston etupäässä, ajaen yksinään Ihalaisen ruunalla. Kun sika kiljui vimmatusti, komensi hän:
»Lyökää sitä paholaista halolla päähän, että se heittää rääkymisen!»
Silloin juuri kurotti sika päätään tiinun laidan yli ja rahtilainen, jota koko touhu huvitti, täytti käskyn. Kuului vain mätkähdys ja sitten vaikeni sika. Eräs rahtilainen kurkisti reunan yli rankkitiinuun ja ilmotti sian kuoleman:
»Se töllösi!»
Anna Liisa, joka hääräili lampaiden kanssa, kuuli jotain epäselvää puhetta sian töllöämisestä ja kysyi hätäisenä: