Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista:
»Ruis-olkia ne näkyvät olevan.»
Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään:
»Minä ihan luulin rosvoja olevan.»
»Niinhän minäkin!» yhtyi Antti.
Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen:
»No otappas ja sokaise ihminen!»
Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi:
»Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?»
Jussi raapi päätään ja vastasi: