Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli:
»Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti…»
»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli:
»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen…»
Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli:
»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»
»Olihan siinä monen sorttista pahuutta!»
»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!»
»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:
»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!… Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»