Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten päivällisten pääviehätys.
Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian koittavan sekä meille että heille. – Alexander Herzen mainitsee itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli 70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin, maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.
”Nyt on Teidän vuoronne vastata”, selitti vierustoverini. Sen aavistin itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän takiansa minun puheeni käännettiin.
Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä. Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.
”Voi jääkää tänne koko illaksi”, kehoitettiin puolelta ja toiselta. ”Nyt saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme pianisti.” Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori soittaja itse.
”Mitä teemme?” arveli rva Maslovski.
Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.
”Sitä paitsi”, sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, ”nyt on mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä unohtumattoman kauniina.”
Ja kauniina se tulee säilymään.