Niinpä hän kerrankin kirjoitti:
»Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen vielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta kiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun sitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn rasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en koskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea, syväkatseinen. Enkö ole oikeassa?
»Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan työintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan Norlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[2]
»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni. Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan katsoa itseäni silmästä silmään. – Olen yksinäinen; lintu, joka ei koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää – – – – – – – – –»
Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:
»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, – meidän pankkiemme vararikko, – tykkänään niellyt. Ja »Undine»[3] ei ole tuottanut minulle äyriäkään. Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa. Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.
»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja me saisimme nähdä päivän taas valkenevan – – –».
Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta. Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy, että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.
Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa lakkaamatta.
Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta, sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.