| Alvilde Prydz |
Kun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se senjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle yleisöllemme aikakauslehti »Nutidin» palstoilla, jota siihen aikaan toimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä piireissä ja varsinkin oli »Gunvor Thorsdatter til Hærö» herättänyt melkoista huomiota. M. m. kirjoitti Björnson siitä seuraavasti:
»Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan, kuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!» Ja hän jatkaa, »ei ole Norjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun miehet käyvät heikoiksi».
Ja yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä vuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se ihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti lukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle aavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen sydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.
Mutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten esim. »Paa Fuglevik», »Mennisker», »Dröm» y. m. osoittaneet samaa lennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä hienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista aivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen kehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt kuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja tulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan juuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut: sukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän rohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. – Mutta myöskin noita alistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei koskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina toisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän »suurissa kutsuissa». Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä. Väliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten äiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat kaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta seurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan ja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret ovat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan. Väliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien sisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja elatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he oikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että aivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä lehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin – olivat he sitten yksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa, vaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan, omituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita pintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa »Mens det var Sommer» on hyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja hienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he ihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien liikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta, olevan sen näkyväinen tunnusmerkki.
On huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoi Camilla Collettin työtä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa nimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä Norjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen, että hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui aina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa, etupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan ymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille sanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe, eikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.
Alvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa ja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka luonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on, ettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä, missä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että Naisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja päättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille, innostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa selvittävän kirjoituksen »Nylænde» lehteen ja onnitteli Suomen naisia, jotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain alastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.
Luettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin kokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä uudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti heti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja panikin sen samalla alkuun.
Oli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen tilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin toisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin tuoda pettymystä.
Itse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin tarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä norjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat. Kaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan kulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että kritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki pienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo muuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti oli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia vastahakoisuuksia.