Mutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan esittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut henkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.
Mahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä väsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan, juoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä suinkin voi. Hän kirjoittikin sitten »Preussische Jahrbücher» nimiseen aikakauslehteen Suomen asiasta.
Seuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni oli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle kerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat muuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä toimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta lähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa, piti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa meidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää eräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa y. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja minä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat aineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei varsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että he vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että hän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti. Kerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen tunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.
Se kuului muuten olleen professori Høffdingin ansio, että palkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi hänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut suosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof. Vilh. Andersen taas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia oloja.
Silloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää, että se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin Saksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin puute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi vuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen kuolemastaan.
»Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on mennyt pois», kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä, mutta lisää sitten, että »ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että tämä oli niitä ’suuria’ kuolemantapauksia.»
Olkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli joutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli lukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä köyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi voinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli ainiaaksi vaiennut.
[MINNA CAUER.]
Kun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli elämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja masentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla, vaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä, sillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina ennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof. Herman Grimm oli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin hänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljekset Jakob ja Wilhelm Grimm, Liebknechtin puolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof. v. Gizycki ja hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsa Lily Braun, samaten herrasväki Schubert-Feder, jotka pitivät salonkia, missä aina tapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat, olivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen jälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.
Mutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä ja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rva Minna Cauer. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina aikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului sen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi tuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen luonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.