Lähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen kodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu, täytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli jotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota lämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904, mutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Minna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista. Esiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa liikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni, puhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään erityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset pitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän liittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja monessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.

Minna Cauer

Ennenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa parhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi tehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt otettaan. – Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen naisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen sanomalehden toimituksessa – olivat ne sitten mitä väriä tahansa – ja pyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin ja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon päivät puhuivat naisasiasta.

Minna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset, joiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka kulki nimellä »Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe». Vuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä »Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.» Tätä yhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k. kirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija, sanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka muu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen teoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä laulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin joku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset illat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain toimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti »Frauenwohl» nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän toimi.

Juuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin eronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle annettiin nimeksi »Berliner Frauenverein» ja jonka puheenjohtajana toimi Helena Lange. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä puolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan siinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta naista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan yhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.

Minulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden kokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni kovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten esim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun siveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme suurta ääntä.

Minusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan ymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset eivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa, he eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes kansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja harjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä ei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä postilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot suletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos he yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä poishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun mielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä ensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen tehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt jälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä kuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat pohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä asioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, »polttaviin» kysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen kasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat vetäytyneet pois koko leikistä.

Ulkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman sisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen siitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan häpeäksi naiselle.

»Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole naisia varten», oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin, kun aluksi asuin »Heimat» nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon naisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että minun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.