Eivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita itselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli niin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka rehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi miksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan purskahtanut nauruun.

Tästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä koskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä ollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on kyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä suinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli, lisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten elinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia ilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri hänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia aivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.

Hänen toimittamansa »Die Frauenbewegung», niminen lehti käsitteli joka numerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä neljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja rajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat poistetut ja portit avatut.

Yksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus, olivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana hetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien työ oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu turhalta.

»Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet ja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt on mennyt ja me olemme rutiköyhät», vaikeroivat monet tuhannet, ja sellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä ja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.

»Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle», vakuutti hän, »paljon henkevämmälle ja syvemmälle» ja osoitti sitten miten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli rehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla – myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin voittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä personallisuus, syrjäytettiin.

Häntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan olivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan niiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä säälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten valtiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää, jotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä elämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja sotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja uutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.

Hän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen nuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli varsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä niihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille se oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m. seurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä rauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana, kehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse selkoa siitä, tulisiko pastori Bleyer sinä iltana siellä puhumaan.

Sinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin tilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat olivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen takimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin hienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli kyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin sata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten, mutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen ja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En ollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne rupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä kumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.

Puheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli Francke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi, että olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta tämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä iltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin tullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua kirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään kun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä. – Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton, sydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta sensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista saksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat raskaaseen, monimutkaiseen muotoon.