Tälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja harrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi niissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut entisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä, sillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä Amerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella mainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein aineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan, toi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä, suklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi Saksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi, että ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet, kaikesta vihankylvöstä huolimatta.
Eräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa henkevä emäntäni, Margarethe Schurgast, oli myöskin erityisesti ottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä hän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka läheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke. Iloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha ystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa, väliin kalaa tai jotain muuta.
| Margarethe Schurgast |
Rva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen rahankeräyksen – siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen tulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask. 1 p. 1920.
He asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein Margarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä useampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan poliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut ensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa vastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän myönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat paljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli irroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia onnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.
Me olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa pohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt meihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja parjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä olihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli, että ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan moittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle huutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi rva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein nähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina kumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan jälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä Casselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona kävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi ja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija. Napoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen, joka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: »Cétait vraiment une française» (Se oli varmaan ranskalainen.)
Tämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken mielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin mitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä hän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa. Tietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja luultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli hänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.
Tavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: »Kun te seuraavalla kerralla tulette Saksaan, ei minua enään ole». Uskalsin epäillä sitä, sillä olihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän ei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä tuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli sammunut.
Rouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: »Te ymmärrätte varmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt meidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin syvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi. Aina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään – –»
Minna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti kiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja vaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina Brandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa elämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta pitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä sitä riistää.