Paitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden taistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä »Die Frau des neunzehnten Jahrhunderts» nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen), josta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.

[HERMAN GRIMM.]

Seuraelämässä tapahtuu joskus, että siellä on henkilö, joka on niin puoleensa vetävä ja vaikuttaa niin elähyttävästi, että hän ihankuin hypnotisoi muut läsnäolijat. He tuntevat itsensä tuota pikaa hyvin iloisiksi ja kevyiksi, keskustelu sujuu kuin itsestään, ja kauniit, hyvät ajatukset tulevat tulvimalla mieleen. Mutta jos tämän henkilön sitten muita aikaisemmin on poistuminen, tuntuu yhtäkkiä sellainen ihmeellinen lamaannus. Koko edellinen eheä, korkea tunnelma laskeutuu ja pirstoutuu, ja vähitellen on ilma taas täynnä tuota tavallista arkipäiväisyyttä ja mielenmataluutta.

Väliin saattaa tuollainen henkilö antaa väriä ja loistoa kokonaiselle paikkakunnalle meidän silmissämme. Niin kauan kun hän asuu ja elää siellä, menevät meidän ajatuksemme ehtimiseen sinne, ja hänen luokseen me riennämme niin pian, kun sinne joudumme. Kun hän on poissa, tuntuu siltä kuin koko seutu olisi autio ja tyhjä.

Opettajani, prof. Herman Grimm, Berlinissä vaikutti minuun monta vuotta juuri tällä tavalla. En tiennyt mitään parempaa kuin heti Berliniin saavuttuani käydä häntä tervehtimässä, tulla kutsutuksi hänen luokseen ja istua hänen kauniissa työhuoneessaan kuunnellen hänen viisaita sanojaan.

Miltei sattuman kautta tulin hänet tuntemaan. Olin valinnut Berlinin yliopiston ohjelmasta ne luennot, joita tahdoin seurata, käynyt puhuttelemassa asianomaisia professoreja ja pyytänyt lupaa saada heitä kuunnella sekä maininnut tästä prof. Foersterille, joka minua ensi aikoina siellä paljon oli auttanut ja m. m. kirjoittanut konseptit hakupapereihini yliopiston konsistoriolle y. m. Hän kyseli taaskin kerran tavatessamme, olinko jo käynyt Herman Grimmin puheilla, sillä hän oli heti ensikerralla ehdottanut, että kuuntelisin häntä. En ollut, enkä edes tämänkään jälkeen mennyt, sillä olin jo mielestäni yllin kyllin käynyt kumartelemassa noita suuria herroja – ihan yliopiston rehtorista asti. Mutta koska prof. Foerster piti tärkeänä, että kuuntelisin prof. Grimminkin luentoja, niin kirjoitin hänelle kirjeen ja huomautin, että olin jo saanut luvan useilta hänen virkaveljiltään seurata heidän luentojaan ja toivoin, ettei hänelläkään mitään sitä vastaan olisi. En odottanut mitään vastausta, vaan kiipesin, kun luentopäivä koitti, rohkeasti siihen saliin, jossa minulle oli ilmoitettu hänen luennoivan.

Herman Grimm

Heti sisään astuessani ymmärsin, että siinä mahtoi olla jotakin erikoista. Luentosali oli varsin suuri ja se oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sen etuseinä oli sileäksi pingoitetun, lumivalkeaksi maalatun kankaan peittämä, ja vastaisella seinällä oli skioptikonkone sitävarten laitetulla telineellä. Ikkunoissa riippui pikimustat verkaiset verhot. Siinä oli jotakin teatteria muistuttavaa ja yleinen jännitys, aivan kuin näytöksen edellä, tuntuikin ilmassa.

Viimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen herrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat tömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen verran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että suosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.

Rupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi keskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin muistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta. Tukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet ihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän luennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja kankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen merkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona Dante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita Dantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin, että kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi, tuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta todellisuuteen.