Ja jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne muuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään ehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue, Giotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko ajan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof. Grimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean taikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä käyttämässä ja kuvia vaihtamassa.

Herman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut pikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi jokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä ja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta, että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he tavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan, ettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen he saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi kiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä käsittämään tärkeitä perustotuuksia.

Hänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se jäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten talletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan välinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja Berlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat vanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin vähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin suomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin osaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran, että Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui vain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista nähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun tuotteita, että niistä aina sai jotain.

Heti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan, etten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja tämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin. Olin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oli Grimmin veljesten jälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut naimisissa Bettina von Arnimin tyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki Goethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen hänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista hetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.

Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen silmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla päällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo sisäänkäytävän seinällä: »Nur für Herrschaften» (vain herrasväelle), mutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin jo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet yltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei tiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit olivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä että naisia. – Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja nyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä seuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori odotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden huoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka luennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.

Hyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: »Te olette suomalainen. Se minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä suomalaisten kanssa».

Hän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui itse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni. Huoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren, Böcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja kirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja ympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen pyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia varten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.

Aloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista luennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja odottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä. Minulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen aikaan annettiin »Deutsches Teatterissa» Hamlet pitkin syksyä ja Josef Kainz oli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten sellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi pitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti: »Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt». (Mitään kauniimpaa ei minulle vielä koskaan ole sanottu.)

Sitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin seuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni Helsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja selitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin tyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi olivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt siitä, että naiset opiskelivat, »mutta tehkää te sitä vain, koska otatte asian vakavalta kannalta».

Kansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin pari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein henkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi prof. Grimmiä suuresti huvittaneen.