Koko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua toisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä taito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut suotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman mies, aito saksalainen »Geheimrat» (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä yleensä puhuteltiinkin.

Yhtäkkiä hän kysyi: »Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?» Hän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että muukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä olin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen aivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen olevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan saksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän teoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa antanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. – Näin keskustelumme siirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessään Ada Negrin runot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon ajattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli kertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa yliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota pikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli täydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän n. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla Europassa. – Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa erilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä ja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.

Olin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin, että se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti, kun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa. Sanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi kiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän perästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli muitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun teoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.

Tuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain pienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun tuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla, selvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että siihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän me Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta kutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani eteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla heidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.

Juuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin sisaren, Auguste Grimmin, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen kotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut näyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli minua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen vuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän oikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä, kun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: »Wie schmeckt es Dir mein Kind?» (Miltä maistuu lapseni?) – Hän oli nuoruudessaan arvattavasti ollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään runokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä, Karl Simrock, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain veljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman humuun.

Auguste Grimm

Muistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta eri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten useammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään, etteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta jatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä asioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja kuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka oli ollut lupaava taiteilija. – Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella hän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein kirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen vastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä tyytyväisyyttä.

Kun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman Grimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen luennoistaan. – Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot maksulliset. – Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se mitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa, että kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua kiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle suorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin humoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka kävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä sen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa tulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki, kuten ennenkin. – Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman Grimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä kaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja persialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli venäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia, italialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja ulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin eteisessä kerran kuulemaan.

Olin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta yli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä »Altes Museumiin» katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta luennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin hyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.

Väliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko tunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsa Lionardo da Vincin »Ehtoollisesta». Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä aihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro, jolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet merkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin mainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä tienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä sieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri puute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa evankelioiden tuntemista. – Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin mukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.