Niin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä, tahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis Westerbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos Fredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä poikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla pitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä. Myöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha, missä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan sen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa. Tavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni tuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja keittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten makuuhuoneet.
Joka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli minulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että saisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla sillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen viimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä kärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin tehnyt niitä kuinka monta tahansa.
Olivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin tuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen elämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän minulle esim. Kristen Koldista ja hänen merkityksestään Grundtvigin kansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin unohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani. Hän tutustutti minut Leonora Kristine Ulfeldtiin ja antoi minulle hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen kuvauksensa Holbergistä, Ingemannista, Andersenista y. m.
Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa käydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat olleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin sekä hänen »Mit Livs Eventyr» nimiseen elämäkertaansa olin niin eläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen joutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen lapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja kapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.
Kun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan kellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti kirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi siitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on nykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).
Mutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja tapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä oli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen jonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911 olin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreni Rosalind Traversin kanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen ja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.
»Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?» kysyin kerran Elisabeth Grundtvigiltä. »Minä olen istunut kirjojen ääressä ja oppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa kierrellyt ja oppinut itse elämästä», vastasi hän.
Mutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet. Berlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi Elisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla sinne, vain nähdäkseen Susan B. Anthonyn, tuon suuren amerikattaren, joka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen ja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta – hän oli jo silloin 80-vuotias – oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen mukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran piti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään, sillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.
Eräänä kesänä he taas matkustivat Selma Lagerlöfin luo Mårbackaan, sillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta, oli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan oli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan kun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän minulle seuraavasti:
»Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn. En ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta – pieniä kotiaskareita lukuunottamatta – kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma Lagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien kuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja Helsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa – ainoa jonka minä nähtävästi teen Suomeen – ja ennenkaikkea on lähempi tuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei minulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli ihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä ja tahtonut kirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä».