Välistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa ja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä kertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja erittäinkin hänen suuresta iso-isästään.

Kuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin syntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että se jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan täynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien ääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja puheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen jälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon, intelligentin valtioneuvoksetar Toften kanssa, oli huomattava uusi kevät ja runokausi. – Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että heidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti esiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja miekkojensa kahvojen ympärillä, – he olivat näet vapaaehtoisina olleet Tanskan sodassa v. 1848–50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.

Vain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo 1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti jälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin sadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8–10-vuotiaana kirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi ja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: »Tanskan nuorimman ja vanhimman runoilijan runoja».

»Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi», huomautin kerran, mutta Elisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen talontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei hän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: »Kun jo Olavi ja Petteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää, ei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta» Elisabeth Grundtvig väitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan kirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin aikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä, läheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen setänsä prof. Svend Grundtvigkin ollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun laskuun tarpeeksi.

Mutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä suhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat järjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja maailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli hän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa »Kvinden og Samfundet», nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen vaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin suuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen maailman kirjallisuuteen.

Ida Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera kynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa Tanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia, hän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta vuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka muutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä kuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä sanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen kirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme ruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä, Topeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen ruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut niitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua huvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin »fortuschka» »isvoschik» y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä. Mahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin vierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.

Ida Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli aivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä olivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien tutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen pannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.

Keväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa vastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen tapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että moni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että Suomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta muodosti senvuoden suuren rajapyykin.

Hyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan kirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:

»Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni johtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. – – Hänellä ei ainoastaan ollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän tykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle sitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman tehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten opastajaksi – – – Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta opetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että hän omisti elämänsä opettamiseen.