»Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon aikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän ennen muuta vaikutti.
»Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa enemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä personallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla oli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä herttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen, oli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas».
Tämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina tahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin suinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin merkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän vei minut Tanskan naiskoulujen luojan, Nathalie Zahlen luo, kun tällä oli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat minut kuvanveistäjä Marie Carl-Nielsenin luo hänen ateljeehensa ja kertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa voittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja havaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle. Sitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta varten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon. Eikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse työstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen. Hänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja jalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli. Siellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m. hänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä pohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon tunnustusta.
Sitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin kollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies, herra Hageman oli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa opiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä entinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean kauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa ruokasalissa.
Yleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli liikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.
Tuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en olisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän luokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan. Silloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen vaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat lampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli järjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo herkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään muualla.
Kun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa, olivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan oikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa, etteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa esteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että jokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä kaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä selkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta kokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen kanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti. Läsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli kirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten puheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää enemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja toiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.
Lokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta tanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä silloin viettäneet Uno Cygnæuksen satavuotisjuhlaa ja kun sitten kevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin Köpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan Lerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän yliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että tulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen laajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään kansan sivistäjänä. – Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut tässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan lisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja uudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille antamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä olihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista tiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin kotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana ohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.
Kerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien kokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko ohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän koulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti havaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä tilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen synnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien tulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että myöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä käytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja yhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua purkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.
Ida Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden ajatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein omiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa syventyessään oli tullut.