Yliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen tuttavansa. – Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä hän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja Ruotsin kuninkaalta kultamitallin »pro litteris & artibus».
80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja perustamassa »Dansk Kvindesamfundin» osastoja ympäri maata. Ja kun Tanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen puheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla mukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken tarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja velvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.
Viimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen, alituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän tuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten herpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa laitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin pohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen osaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.
Kun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti: »Onnittelen teitä».
»Minkä johdosta?» kysyin hämmästyneenä.
»Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin hyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli ollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi».
Tämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en yleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään enimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä toivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron. Eihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.
Ja tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän sairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni kävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.
Sähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä hiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen täytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan lehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli virkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän julkaisi uuden teoksenkin.
Mutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida Falbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar, mutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa ystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset kojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa ollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e. Teki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja olemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.