Ja loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan poveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus tapahtui erittäin kauniisti koristettu – todellinen lehtimaja – ja täynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut henkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset, tahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja m.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina tulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.

Ja sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä jättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on kyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.

[ZENAÏDA MASLOWSKI.]

Ovikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma nainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani, jota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä missä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan saksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja saanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet sisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.

Hän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään asiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään eräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän siitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa, herttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut mikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen, että hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä tapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja korkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin naiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän ylimyspiireihin.

Zenaïda Maslowski

Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin Helsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia piankin järjestetty. Telefoonasin »Valkonauhan» majataloon Vladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten päätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa luokseni viettämään ensi iltaansa.

Tämä oli ensi kosketukseni Zenaïda Maslowskin kanssa, josta sitten seurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen kauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja opin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten joustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä, johdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.

Oikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla oli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän myöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja uudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan Venäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa olevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän ajatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja kehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi. Näistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista opetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen joka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että tämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi kansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri voi langettaa.

Sen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat nämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi, että hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi paremmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi käyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi sijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja vapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille ihmisille vallankumousta.