Laitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä ompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia paikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin, etteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä ja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille työnsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä yhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia onnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä ruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta lapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa kidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas käytti sitä omiin tarkoituksiinsa.
He rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva Maslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen niukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja että sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon aikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen sen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten tekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella rakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.
Lauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla heitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei johtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui päihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva Maslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi kysymyksen: »Ketkä lapset ovat onnellisimmat?» selitti monikin, että se on onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset siis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan ja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen esimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta leimasi koko heidän käytöksensä.
Rva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa, m. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja eräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin saadaksensa tilaisuutta kuulla professori Reinin yhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.
Näiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan laitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä ihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin näkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin. Tuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että pistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi lyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun »Olga-asyylin» holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän rautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten sieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.
Mutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä ahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat kodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he puuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten kaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun iltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.
Ne olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä meillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa, Ateneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he olivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri paljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten sekä itseään että muita.
Sitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä. Hän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti iloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi tilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n toimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi työssään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa kertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten vahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista kodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni siinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.
Kerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli vielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa uskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä huomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän siihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään vapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen, mutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. – Ensimäisenä tuntina hän silloin asetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin »Der heilige Hain» (Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi puettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä tuntuvaa lehtokujaa.
Oppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja antaa kuvan puhua. – Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja saatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin on ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä vähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata hänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin omatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.