Seuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista taas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen hautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat, sekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin seurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita varsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla kaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet hyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne otettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja kuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.

Ja niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien mestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten itsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.

Kerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita siitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä kuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät yleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että reippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas venäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.

Muuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että keskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä, täytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he ottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta kuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän kirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa on jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin usein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille uskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen joulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut kiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä toistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti Suomen puolella Kuokkalassa – joku venäläinen perhe oli luovuttanut sikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen – hän kirjoitti minulle seuraavasti:

»Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme jo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen, johon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen sopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten me laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän pikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää kynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne. Kynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki lapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja ontolta kirkossa – mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi melkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa», jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten kuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen joulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin kertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin legendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten hän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja lampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut voimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja vaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi itse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.

Lapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä sydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni tyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän metsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan, vaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni, sanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen aasin selästä ja toi sen minulle: ’Me tahdoimme valmistaa teille kauniin joululahjan – ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin kadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi. Kaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan kuukausittain hänen edestään, – siten hän ei tule teidän menojanne lisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan’.

»Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen tänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin todella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär – – –»

Syksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista tytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva monella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä nuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan, Palvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli kieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo tuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten monasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli alakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän tarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät lähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä pulmallinen majoituskysymys ratkaistua.

Taaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme, laitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa rva Sigrid Heinricius piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas oltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli Maila Talvio järjestänyt heille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori Palmroos ja hänen puolisonsa Dagmar o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja ja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä lauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa itsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä satunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin he tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja, Mia Backman, kutsui heidät »Laulua tulipunaisesta kukasta» katsomaan ja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin »Anna Liisan».

Heidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset, jotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat, näyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat edistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa opettaja Onerva Lahdensuun jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä kerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti sen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä ennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he saisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei ollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.