Näytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä päivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina hyväntahtoinen ja toimelias johtaja Mathilda Blomqvist sai vaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja ruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin järjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit seurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis sekä aineellista, että henkistä hyvää.

V. 1916 rva Maslowskin mukana olleita tyttöjä keittiöpuvuissaan
ja heidän suomal. opettajansa Onerva Lahdensuu.

Mutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet kuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet ja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla kuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin tavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen edellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta uudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa esiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat yhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin talousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä tietysti vastasivat.

Ei kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti tervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään olivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon. Ja sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut tälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja tahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan nuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin, ilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset tuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat epäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla, ei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.

Tämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin suhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä olleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä seuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä naapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän valtakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi hyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: »Me joudumme perikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa».

Yleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi useinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti vain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän esim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme juuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa keuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut hänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä, käydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen huoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä, ilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne ihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä tunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre slaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen Sonja Kovalewskista, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama ominaisuus.

Kevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta tällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli katsella. »Hyvä etten osaa ampua» sanoi hän, »sillä muuten olisin ehkä jo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä».

Hän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi tuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä paljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli yhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin hän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri piti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea siitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut suhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun ei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut sellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut rätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan suojelemassa ja rauhoittamassa.

Sitä vapauden tuulahdusta, jonka Venäjän vallankumous toi tänne, seurasi piankin tuo kamala aika meillä jolloin venäläiset matroosit ja suomalaiset huligaanit yhteenliittyneinä tekivät voitavansa saadakseen yhteiskunnan nurinniskoin. Kun he pitkin kevättä ja kesää olivat aikaansaaneet lakkoja, sekä maalla että kaupungissa, tuli syystalvella ryöstöjen ja murhien aika, joka oli valmistus häpeän ja kauhun talveemme 1918. – Venäjällä ei suinkaan ollut vähemmin levotonta ja synkkää, ja niinpä en kuullut Zenaïda Maslowskista mitään ennenkuin kesällä 1918. Silloin saapui yksityistä tietä kirje, jossa hän sanoi seuranneensa tapahtumia meillä ja olleensa iloinen ja ylpeä siitä, että järjestys ja lailliset muodot olivat voittaneet. Hän oli myöskin hyvin halukas tulemaan Suomeen ja pyysi minulta tietoja, oliko siihen mitään mahdollisuuksia, mutta kaikesta päättäen kirjeeni ei koskaan joutunut perille, sillä ei häntä kuulunut, eikä näkynyt.

Olosuhteet Venäjällä kävivät yhä sekavimmiksi, kaikki, jotka suinkin voivat päästä pois, jättivät tuon hukkuvan laivan, ja ketkä eivät päässeet, joutuivat helposti uusien vallanpitäjien uhreiksi ja lähetettiin toiseen maailmaan.