»Mitenkä Zenaïda Maslowski siellä toimeen tullee? Onko hän ollenkaan enään elävien joukossa, tai ovatko bolschevikit, vanhaa kulttuuria vainotessaan, jo hänetkin murhanneet?» tuumin joka päivä, ja samaa kysyivät kaikki hänen täkäläiset tuttavansakin sekä ihmettelivät, etten ollut kuullut mitään hänestä. Eräs luuli voivansa saada kirjeen hänelle menemään, ja sen johdosta minä kyhäsin hänelle muutaman rivin, koko ajan kuitenkin sillä tunteella, etteivät ne arvattavasti joudu hänen käsiinsä. Ja siksi en ollutkaan monisanainen. Kysyin vain oliko hän vielä hengissä ja voisimmeko me, hänen suomalaiset ystävänsä, häntä jolloin tavalla auttaa.
Muutaman viikon kuluttua tuli vastaus, ties mitä tietä lie saapunut, mutta postilaatikostani sen eräänä päivänä löysin. Niin ihmeelliseltä tuntui taas monen vuoden perästä nähdä tuo tuttu käsiala, kuin olisi ollut kysymys haudantakaisesta viestistä.
»Minä en ole kuollut, elän vielä tämän sanan parhaassa merkityksessä, sillä en ole menettänyt uskoani ja rakkauttani ihmisiin ja elämään», aloittaa hän kirjeensä. Sitten hän kertoo, että hän aina vuoteen 1920 johti kasvatuslaitostaan, mutta silloin hän, vasten tahtoaan, sijoitettiin Tsarskoje Selo’hon, siellä olevien palatsi-museojen näyttäjäksi. Joka kerta kun työläisryhmät tai eri koulujen oppilaat tekevät sinne retkiä, kuului hänen tehtäviinsä pitää heille taidehistoriallisia esitelmiä. Edelleen hän kertoo, että hänellä on kaunis asunto, jonka hän jakaa äitinsä kanssa, itse palatsissa, mutta siinä on talviseen aikaan vain 2 astetta lämmintä, ja vuosiin hän ei ole nähnyt voita, sokeria, maitoa ja munia.
Tämä oli niin vähentänyt hänen voimiaan, ettei hän enään jaksanut nostaa kolmea kiloa raskaampaa myttyä ja hänen oma painonsa oli alentunut 30 kg. Mutta kaikki tulisi jälleen paremmaksi, jos hän vain pääsisi Suomeen lepäämään ja ystäviään tapaamaan, ja siksi hän mitä lämpimimmin, oikein sydäntäsärkevimmin vetoaa meihin ja pyytää, että me valmistaisimme hänelle ja hänen äidilleen mahdollisuuden tulla tänne ja neuvoi miten meidän oli menetteleminen, jotta hänet laskettaisiin sieltä irti muutamaksi viikoksi. Hän ehdottaa, että joku helsinkiläinen naisyhdistys tai pedagoginen seura kääntyisi sikäläisten viranomaisten puoleen ja pyytäisi häntä tänne esitelmöimään esim. palatseista museoina ja niiden kasvatuksellisesta merkityksestä, tai koulunuorison retkeilyistä Venäjällä, sekä antoi tarkat osoitteet minne nämä pyyntökirjeet olivat lähetettävät.
Me seurasimme kaikessa hänen neuvojaan. Kutsu tapahtui Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston nimessä, eräs saksalainen rouva, joka oli Pietarissa kasvatettu ja toiminut ja päälle päätteeksi oli ollut Zenaïdan koulutoveri, otti kirjoittaakseen kaikki tarvittavat paperit venäjäksi, sitten hankittiin hänelle maahantulolupa meidän omilta viranomaisiltamme, joka heti onnistuikin, ja lopulta käytiin bolshevikien lähetystössä. Kaikki oli siis järjestetty meidän parhaan ymmärryksemme mukaan, mutta Zenaïdaa ei vain kuulunut.
Piakkoin on tästä jo kulunut vuosi ja hän voi jo otaksua, etteivät hänen suomalaiset ystävänsä ole tehneet mitään hänen hyväkseen, sillä vaikka kaikesta tästä on hänelle kirjoitettu, ei ole ensinkään sanottu, että kirje on joutunut perille.
Taaskin on talvi edessä ja sama ravitsevan ruuan puute ja kylmä asuinhuone odottamassa kaikkia niitä venäläisiä, jotka eivät kuulu tuon uuden suunnan kätyreihin. Ja näiden kärsivien joukossa on myöskin Zenaïda, hän, joka on omistanut koko elämänsä ja työnsä kansansa kohottamiseksi, sen pienten ja hyljättyjen kasvattamiseksi, ja nyt häntä ei tänä kuuluisana »kansanvallan aikana» edes lasketa naapurimaahan matkustamaan. Se on jo täydellistä orjuutta, se on vankilassa elämistä ja todistaa selvemmin kuin mikään muu, millainen se valtio on, jonka bolshevikit ovat luoneet, ja jonka he koittavat saada kaikkialle leviämään.
Voi säälittävä Zenaïda, säälittävä jokainen, ken siellä mieli hehkuvana ja tulevaisuuden toiveita täynnä, on raatanut ja parhaansa antanut!