— — —
Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit… Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu… Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään. Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä, ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.
Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan. Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän niiasi ja kysyi ujostellen:
— Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin sivistysarpajaisiin?
— Kyllä se on täällä!
Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.
— Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan setelin.
— Keneltä tämä on?
Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen liikkeitä.
— Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.