Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.
— Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?
— Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.
— Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?
— Sinä olet niin hyvä.
Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja alkoi kiivaasti:
— Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden tähden, sitten et kauankaan saa pitää…
— Vai enkö…! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle laverrellaan. — No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä vain olet!
Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.
Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.