Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen poskilleen.
— Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta mitään.
Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään. Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea tukka.
— Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen matkan päähän, — hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen Eero hetkisen on suvainnut viivähtää… Eero on erinomainen toveri, herttainen ja hyväsydäminen poika — mutta sitä tyttöä en minä onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!
Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.
— Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu, koetti hän tyynesti sanoa. — Onhan hän vielä niin nuori.
Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:
— Hyvä on uskoa hyvää…! Mutta minä puhun vain kokemuksesta… Eero on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!… Minä en silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.
Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä mennessäänkin nauravan.
Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron rakkaudesta.