VIII
Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt, yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä ruusuja.
Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä, toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä, silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä, koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista, toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen, mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet, pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä, ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa, siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai puhellen keskenään.
— Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva
Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.
— Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen ympärillään.
— Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?
"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.
Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin, loukkaannuttiin, unohdettiin — kaikki samassa silmänräpäyksessä.
— Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet kiirettä.