— Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti lähteä pois… en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin. Anteeksi…!
— No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea… täällä on pitkä kertomus eilisillasta.
Aili otti lehden.
"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi, joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan kuuluneiden ja esiintyjien nimet… Siinä Aili tuli uteliaaksi ja silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa… Se toi empimättä hymyn hänen huulilleen. Hänen nimensä painettuna… Miten kauan hän olikaan halunnut sitä!…
Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi vihdoin postimerkinkin — vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan koota postimerkit.
Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan siunausta… Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että hänellä, Aililla nyt oli hauskaa… Ja jotta hän saisi oppia enemmän ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi… Emma rouva lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle lämpimimmät terveisensä.
Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.
"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen johdosta, josta kirjoitit, — Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus oli niin Pekan tapaista! — niin pyydän ilmoittaa, että on parasta ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota, niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän ohjelmaan. Pekka."
Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? — Hän nousi kiireesti ja alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin viikon perästä, tai vaikkapa heti… "On paras ettet palaakaan"… Onko se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi…? Suuttumus ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan, kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.