— Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että tarvitsevat saavat apua.
He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.
Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden hyväksi?
Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?
Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen juuri hänet pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta? Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?
Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli hänelle kaikista vaikeinta!
Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.
Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin. Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni. Se rauhoitti… Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot sousivat rantaan… Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen sulhasensa, Eero jota hän rakasti…
Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun… Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa Helsingissä ja palaa sitten kotiin. Kotiin! Riemulla tuo sana täytti hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.
— No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään sanomatta?!