— Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei enää tee mieleni tanssia, en voi tulla sinne…
— Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän te täälläpäin asu.
He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin nyyhkähti.
— Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?
— Ei, ei, ei kukaan.
Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi tunnustamaan.
— Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere. — Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin olen huomannut, että sen niin täytyy olla…
— Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.
— Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.
— Se on hirveää sentään!