Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä, permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua… Hän jäi tuijottamaan pilariin salin syrjällä…
Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa… Oi äiti, oi Pekka!… Tuolla on Seppälä mäen päällä… työ, leivättömyys, äidittömät lapset… Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia… Mitä on tullut Olkasta, joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut rakastunut?… Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen, kerjäläiset, mustalaiset… Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset, kärsimykset, kuolema, unohdus… yksinäisyyden iäinen kaiho…
Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen. Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen. Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla. Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja. Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin oli masurkkaa, — se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja askelten ajavan itseään takaa… Mutta hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.
Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä, johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa tuulen lohduttaa!… Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän ääneen valitti.
Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.
— Älkää pelätkö… Aili neiti…
Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti
Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade
paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.
Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.
— Enkö saa teitä saattaa…? On näet vähän vaarallista naisen astua yksin keskellä yötä.
— Kuinka te tiesitte tulla?
— Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän olisi parasta, että kääntyisimme takaisin… Omaisenne voivat tulla levottomiksi.