Laine kohautti olkapäitään.
— Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla antaisikin… mutta niissä varoissa en minä ole.
— Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.
— Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.
Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili purskahti kovaan nauruun.
— Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, — niinkuin ajatellaan luurankojen nauravan.
— Kas vaan, sanoi Aili, — ettepä näy olevan niinkään huono ihmistuntija.
— Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne ovat luodut hymyilemään.
— Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa on minulle jotakin hyvin vierasta…
— Niin en usko teitä…