— Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin…
— No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.
— Jotakin sinnepäin se oli ollut.
— Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen tällaisia murhenäytelmiä.
— Hyvä näyttelijättären alku!
— Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin… niin vähän comme il faut kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja… Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan… Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy laatuun, mikä ei.
— Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.
— Se on hänessä ehkä luontoa.
— Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa, nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä — ja tyttö heittää päätään taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa — että hän on tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia… "Ettekö te tahtoisi… anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään…" Hän katselee viuhkansa takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!" kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on? Lienee lupa kysyä.
— Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.
— Voi olla…